Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi huhtikuussa kuntoutuksen uudistamisen toimintasuunnitelman vuosille 2026–2030. Olemme täällä TOIssa odottaneet tämän toimintasuunnitelman julkaisua koko hallituskauden, koska Petteri Orpon hallitus kirjasi jo hallitusohjelmaan, että kuntoutuksen uudistamista jatketaan suunnitelman mukaisesti.
Kuntoutuksen uudistamisen toimintasuunnitelmaan on kirjattu ylös kootusti se, mitä kuluvalla hallituskaudella on kuntoutuksen suhteen tehty, ja samalla pohdittu jo tulevaa. Erittäin hyvä asia on, että kuntoutuksen tulisi suunnitelman linjauksen mukaan olla osa hyvinvointipolitiikkaa, koska nyt se näkemykseni mukaan jää liiaksi sivuosaan. Pidän kuitenkin valitettavana sitä, että suunnitelma jää varsin ylätasolle etenkin sen suhteen, mitä konkreettista seuraavalla hallituskaudella tulisi tehdä. Kuntoutuksen roolia ennaltaehkäisevänä palveluna ei valitettavasti suunnitelmassa selkeästi mainita, vaikka oikea-aikaisuudesta siellä puhutaankin.
Itse olisin toivonut suunnitelmaan muun muassa vahvempaa linjausta siitä, miten näemme ikääntyneiden kuntoutuksen ja toimijuuden yhteiskunnassa. Väestörakenteen muutos asettaa kuntoutukselle ja toimintaterapialle suuria vaatimuksia. Meidän pitää olla myös kunnianhimoisia sen suhteen, mitä ikääntyneiden toimintaterapia on tulevaisuudessa.
Ikääntyneiden kuntoutuspalveluissa, sekä myös työllisyyteen liittyvissä ja kouluikäisten palveluissa tulisi vahvistaa kuntien ja hyvinvointialueiden rajapintoja. Toimintaterapian roolia kuntien ja hyvinvointialueiden terveyttä ja hyvinvointia edistävissä palveluissa tulee vahvistaa, kuten olemme TOIn eduskuntavaalitavoitteissa nostaneet esille.
Asia, jota suunnitelma ei huomioi lainkaan, on Suomen muuttunut turvallisuustilanne ja miten kuntoutuspalvelut vastaavat tähän muutokseen. Tähän tulisi ehdottomasti kiinnittää kuntoutuspolitiikassakin enemmän huomiota, koska esimerkiksi toimintaterapiaa ei hyödynnetä tällä hetkellä kokonaisturvallisuuden ja varautumisen kysymyksissä oikeastaan laisinkaan. Kuten TOIn eduskuntavaalitavoitteissakin olemme todenneet: toimintaterapeutit ovat toimintakyvyn vahvistamisen ja kuntoutuksen ammattilaisia, joiden osaaminen on keskeistä niin arjen kuin kriisitilanteidenkin kannalta.
Suunnitelmassa on selkeästi linjattu, että kuntoutus tulee kytkeä vahvemmin omalääkäri- ja omahoitajamalleihin mukaan. Tämä on yksi keskeinen tekijä siinä, että asiakkaat ohjautuvat oikea-aikaisesti toimintaterapiaan. Pidän linjausta tärkeänä ja myös TOI on puhunut asian puolesta jo pitkään.
Suunnitelmassa puhutaan myös vaikuttavuudesta. Meidän toimintaterapeuttien tulee pystyä käymään tulevaisuudessa enemmän keskustelua toimintaterapian vaikutuksista sekä siitä, mitkä ovat niitä vähähyötyisiä hoitoja, joista alalla tulisi luopua kokonaan. Osana tätä keskustelua ovat arviointivälineet, joita työssä käytämme. Suunnitelma linjaa, että toimintakyvyn ja kuntoutuksen vaikuttavuudelle tulisi olla geneerisiä mittareita. Tavoite on hyvä, mutta samalla tulee muistaa, että geneerisillä mittareilla saadaan geneeristä tietoa. Toimintaterapian näkökulmasta keskeistä on, että jatkossakin on käytössä myös ammattialakohtaisia arviointivälineitä. Vain näillä pystymme tuomaan näkyväksi toiminnan vaikutuksen asiakkaiden toimintakykyyn ja tätä kautta sitä, mikä on toimintaterapiassa keskeistä.
Suunnitelman toimeenpanossa keskeistä on mielestäni tästä eteenpäin kuntoutuksen tietopohjan vahvistaminen siten, että meillä olisi tulevaisuudessa ajantasaista ja tarkoituksenmukaista tietoa myös toimintaterapiasta ja toimintaterapiapalveluista. Tällä hetkellä puutteellinen tietopohja muodostaa ongelman muun muassa tiedolla johtamiseen. Kuntoutuksen tietopohjan kehittäminen liittyy myös laajemmin kuntoutuksen tutkimuksen kenttään, jossa esimerkiksi suomalaisen toimintaterapian laajemmalle tutkimukselle on tarvetta.
Kirsi Wikman
